Ensimmäinen spagettiwestern - La fanciulla del West - ei kolahtanut.
Näin oopperanoviisina on vaikea arvioida mikä tässä oikeastaan mätti. Mikko Franck vaihtui viime tipassa sairastapauksen vuoksi toiseen kapellimestariin, pääosan esittäjä ei säväyttänyt, lavastus tuntui jotenkin mielikuvituksettomalta... Kaikki kuitenkin parani näytöksestä toiseen: musiikki, lavastus, käsis, meininki. Kolmannessa näytöksessä oli jo ns. aito meininki.
Ramirrez ja Sonora olivat ainoat etäisesti mielenkiintoiset hahmot, etenkin Jaakko Kortekangas oli mainio Sonora. Kantaesityksessä Ramirrezin roolin veti ilmeisesti Enrico Caruso, sopi varmasti hyvin.
Onko Lännen tyttö villin lännen eksotiikkaa eurooppalaisille vai italialaisen oopperan eksotiikkaa amerikkalaisille? Oli miten oli, itse en oikein lämmennyt konseptille. Englannin ja italian sekoitusta oli hupaisa kuunnella, joskin se oli Kansallisoopperassa päätetty vetää vähän yli.
Ooppera ja villi länsi...
"Whisky per tutti!"
"Hurrà!
Teoksena Lännen tyttö on musta ihan onnistunut. Lännen tytön kantaesitys New Yorkissa oli menestys, ymmärrettävästi: se oli ensimmäinen merkittävän oopperateoksen kantaesitys Yhdysvalloissa. 1900-luvun alussa ei häpeilty allekirjoittaa sopimuksia eriksen teetetyllä kultaisella kynällä. Euroopassa Typy ei niittänyt yhtä suurta suosiota, ymmärrettävästi.
Kannattaa kuunnella Radiotelevisione Italianan levytys vuodelta 1950, löytyy internetistä ilmeisesti Creative Commonsin alta.
Olikohan villillä lännellä ennen Lännen tyttöä "omaa" musiikkiaan (vrt. Madame Butterflyn "japanilaiset" teemat)? Eipä kai? En osaa sanoa mitä kaikkea tähän on upotettu, mutta hyvin amerikkalaiselta se kuulostaa, ainakin näin Morriconen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti