Ravintola Elite

Ensimmäinen kertani Elitessä. Itse otin vorschmackin, seurat pyttipannun ja olutleivän. Annokset olivat miltei hintansa väärtejä; kermainen pyttipannu pääsi jopa elämäni pyttipannujen top 5:een. Tunnelma oli ainakin näin loppuillasta mainio: miellyttävän raukea ja pramee, muttei liian pramee. Klassikko ansaitusti.

Cirque Plume: Plic Ploc

Cirque Plumen Plic Ploc Taivallahden kentällä 31.8.

Kahdeksan vuotta sitten äitini vei minut Aurorankentälle katsomaan Cirque Plumen Mélanges-näytöstä. Sen jälkeen ei ollut juuri valinnanvaraa: kun sirkus saapuu kaupunkiin, se on nähtävä. Ja kyllä kannatti!

Uusi sirkus on pyöriä, palloja, sateenvarjoja ja lumoavaa meininkiä. Mélanges oli muistaakseni nahkarotsienekeleineen hitusen verran parempi, mutta eipä Plic Ploc tuosta kauaksi jäänyt.


Mélanges


Plic Ploc

Anna-Mari Kähärä: Aina siellä, missä en ole

Aina siellä, missä en ole. Anna-Mari Kähärän sävellyksiä Mika Waltarin nuoruuden runoihin Viapori Jazz 30.8., Lentokonehalli.

Eniten täysikasvuista biisiä oli mielestäni Täysikuussa, myös Marzi Nymanin kitarasoolot ansaitsivat täydet kiitokset. Kitara ja Kähärän pianosaundit osuivat toisinaan loistavasti kohdilleen ja muistuttivat harppua (?).

Pertti Sveholmin luenta tuntui hieman yksiulotteiselta, eikä Waltarin runojen tulkinta musiikkinakaan lopulta ollut aivan niin vaikuttavaa kuin olisin odottanut. Kovin moni biisi ei jäänyt soimaan päähän.

Esitys oli kuitenkin hyvin rakennettu loppua myöten ja Suomenlinna oli kaunis, ei jäänyt paha mieli.

Charles Chaplin: The Great Dictator

Diktaattori (1940) on epäilemättä Charlie Chaplinin tunnetuin elokuva ja hänen ensimmäinen äänielokuvansa; Chaplinin vähäpuheinen kulkurihahmo ikään kuin löytääkin elokuvassa "äänensä". Adenoid Hynkelin johtama Tomanian valtio on häpeilemätön natsi-Saksan pilakuva, josta Chaplin kertoo omaelämäkerrassaan näin:

Hitler oli saatava naurunalaiseksi. Jos olisin silloin tiennyt Saksan keskitysleirien kauhuista, en olisi voinut tehdä Diktaattoriani; en olisi voinut leikitellä ja hassutella natsien mielipuolisella murhanhimolla. Mutta olin päättänyt tehdä naurettaviksi heidän mystilliset höpötyksensä rotujen puhtaudesta.

Jännittävää. Lopun monologinkin voisi analysoida lause kerrallaan (tai kopioida blogiinsa...). Diktaattori on jokaiselle ajattelevalle ja tuntevalle ihmiselle. Haastan kaikki lukijani katsomaan tämän elokuvan; mielellään kankaalta.

Toivo Särkkä: Kulkurin valssi

Toivo Särkän elokuva Kulkurin valssi (1941) on Suomen toisiksi katsotuin elokuva, jonka rooleissa nähdään SF:n tähtikaartia: Tauno Palo, Ansa Ikonen, Regina Linnanheimo. Käsikirjoituskin on Mika Waltarin käsialaa.

Muistuttaa muodoltaan näytelmäelokuvaa, kuten ilmeisesti tuon ajan suomalaiset elokuvat yleensä. Puhuttelee ja ei puhuttele. Katsotaan.

Olen nähnyt Rooman palon... ja Tauno Palon. (J. Tilsa)

Werner Herzog: Jäinen matka

Luin tänä aamuna loppuun Werner Herzogin kirjan Jäinen matka. Jalan Münchenista Pariisiin 23.11.-14.12.1974 eli Vom Gehem im Eis (1974).

Werner Herzog on uuden saksalaisen elokuvan tunnetuimpia ohjaajia, jonka viimeisimpiin töihin kuuluu pari vuotta sitten DocPoint-dokumenttifestivaaleilla hypetetty Grizzly Man (2005). Herzog on on paitsi ohjannut Klaus Kinskiä ja syönyt kenkänsä, myös kävellyt Münchenista Pariisiin kuultuaan saksalaisen elokuvan hyväksi työskennelleen Lotte Eisnerin sairastumisesta. Eräänlainen sankarimatkailija siis.

Kirja koostuu Herzogin kävelyn aikana kirjoittamista päiväkirjamerkinnöistä ja on melko vaikeaselkoinen. Ehkä tästä voisi sanoa sen verran, että Herzog on luultavasti mielenkiintoisempi kuin kirjansa. Mutta jos kestätte sata sivua absurdia tajunnanvirtaa, lukekaa itse. Minussa kuvaukset herättivät elävästi henkiin lapsuuden muistoja pellonreunalta.

Charles Chaplin: City Lights

Charles Chaplinin elokuva City Lights (1931) on täyttä timanttia.

Kaupungin valojen valloittavin kohtaus muistuttaa Vertigon huippukohtia. Tapahtumien laukaisemat ajatukset ja tunteet kulkevat mykistävän nopeasti matkalla ei-mihinkään, herättävät iloa ja surua kallistumatta lopullisesti kummankaan puoleen.



City Lights on äänestetty mm. tänä kesänä American Film Instituten "Ten top Ten" -skabassa parhaaksi romanttiseksi komediaksi, oikeutetusti. Näin jälkeenpäin kismittää, ettei tätä tullut nähtyä ensi kertaa filmiltä.

Jos Chaplin kiinnostaa, elokuva-arkiston Orionissa (Eerikinkatu 15) pyörii tänä iltana klo 18.45 Diktaattori.

Sergio Leone: A Fistful of Dollars

Kourallinen dollareita on ensimmäinen osa Sergio Leonen dollaritrilogiaa ja Akira Kurosawan Yojimbon uudelleenfilmatisointi.

Elokuvaa ei voi välttää vertaamasta sen esikuvaan Yojimboon, valitettavasti. Yojimbon hyvät hahmot on enimmäkseen pilattu, käsistä on viety huonompaan suuntaan ja dialogi takkuaa. Englanninkielinen dubbauskin on läpi elokuvan sydäntäriipivän huonoa. Jostain syystä omistamalleni DVD:lle ei ole lätkäisty italiankielistä ääniraitaa, sen luontevuus jää siis toistaiseksi mysteeriksi.

Kuvausta ja musiikkia lukuunottamatta elokuvassa ei ole juuri kehumista. Muutamia hyviä otoksia leffasta löytyy, kuten sängyssä makaileva, yön yli sikari suussaan valvonut Eastwood saluunanpitäjän pukeutuessa taustalla.

"You see, my mule don't like people laughing. He gets the crazy idea you're laughing at him."

Ilmeisesti Leone olisi halunnut pääosaan Henry Fondan tai Charles Bronsonin, mutta kurja käsis ja huono palkka eivät houkutelleet kumpaakaan. Myöhemmin Bronson ja Fonda tähdittivät kaikkien onneksi Leonen Huuliharppukostajaa (Once Upon A Time in the West).

Oikeutuksen elokuvan olemassaololle antavat varsinkin saagan kaksi suuremmalla budjetilla tehtyä jatko-osaa: Vain muutaman dollarin tähden (For A Few Dollars More) ja Hyvät, pahat ja rumat (The Good, the Bad and the Ugly). Näihin verrattuna Kourallinen dollareita vaikuttaa harjoitustyöltä. Ensinmainitussa Gian Maria Volontè tekee paremman roolin El Indiona, jälkimmäisessä Mario Brega Wallacena. Ennio Morriconea unohtamatta.

Elokuvan ystävien kauhuksi Eastwood jatkoi elokuvien tekemistä yksin ja sai jopa parhaan ohjaajan Oscarin elokuvastaan Armoton (The Unforgiven). Siinäpä toinen 90-luvun suuri kupla.

Kourallinen dollareita on ehkä katsomisen arvoinen, mutta epätasainen laadultaan.

Runomuotokuva Taiteiden yössä

Tapiiri-ryhmä teki runomuotokuvia Taiteiden yössä 22.8.

Runomuotokuvassa runoilija katsoo kuvattavaa ja kirjoittaa henkilöstä runomuotoisen muotokuvan.

Taiteiden yönä tätä tehtiin kuin tuskastuttavan hitaasti kulkevalta liukuhihnalta. Itse jonotin noin puoli kymmenestä puoli kahteentoista. Kahden tunnin jonotus vaatii jo melko narsistista luonnetta.

Lopulta taisin odottaakin aika tarkalleen jotain tuollaista. Johtuiko ennalta-arvattavuus taitavasta käsityöläisyydestä vai ilmenikö muotokuvassa taiteen syvin olemus?

Kaikki ilmeet silmissä
hetkessä ennen
silmäripsien verkkoa
Kuin näkisi jotain,
jota on nähnyt kauan sitten
ehkä se oli satukirja
levyn kansi?
Unohdetut sävyt
Että niin monia olikaan

-Jasmine Westerlund

Lännen tyttö Kansallisoopperassa

Lännen tyttö 21.8. Kansallisoopperassa

Ensimmäinen spagettiwestern - La fanciulla del West - ei kolahtanut.

Näin oopperanoviisina on vaikea arvioida mikä tässä oikeastaan mätti. Mikko Franck vaihtui viime tipassa sairastapauksen vuoksi toiseen kapellimestariin, pääosan esittäjä ei säväyttänyt, lavastus tuntui jotenkin mielikuvituksettomalta... Kaikki kuitenkin parani näytöksestä toiseen: musiikki, lavastus, käsis, meininki. Kolmannessa näytöksessä oli jo ns. aito meininki.

Ramirrez ja Sonora olivat ainoat etäisesti mielenkiintoiset hahmot, etenkin Jaakko Kortekangas oli mainio Sonora. Kantaesityksessä Ramirrezin roolin veti ilmeisesti Enrico Caruso, sopi varmasti hyvin.

Onko Lännen tyttö villin lännen eksotiikkaa eurooppalaisille vai italialaisen oopperan eksotiikkaa amerikkalaisille? Oli miten oli, itse en oikein lämmennyt konseptille. Englannin ja italian sekoitusta oli hupaisa kuunnella, joskin se oli Kansallisoopperassa päätetty vetää vähän yli.

Ooppera ja villi länsi...

"Whisky per tutti!"
"Hurrà!

Teoksena Lännen tyttö on musta ihan onnistunut. Lännen tytön kantaesitys New Yorkissa oli menestys, ymmärrettävästi: se oli ensimmäinen merkittävän oopperateoksen kantaesitys Yhdysvalloissa. 1900-luvun alussa ei häpeilty allekirjoittaa sopimuksia eriksen teetetyllä kultaisella kynällä. Euroopassa Typy ei niittänyt yhtä suurta suosiota, ymmärrettävästi.

Kannattaa kuunnella Radiotelevisione Italianan levytys vuodelta 1950, löytyy internetistä ilmeisesti Creative Commonsin alta.

Olikohan villillä lännellä ennen Lännen tyttöä "omaa" musiikkiaan (vrt. Madame Butterflyn "japanilaiset" teemat)? Eipä kai? En osaa sanoa mitä kaikkea tähän on upotettu, mutta hyvin amerikkalaiselta se kuulostaa, ainakin näin Morriconen jälkeen.

Vallilan Tango Karhupuistossa

HKL juhlisti tänään ysin ratikkalinjan avaamista Karhupuistossa, Vallilan Tango esiintyi klo 16-18.

Karhupuistossa oli kyläjuhlan tuntua, lisää tällaista!

VT soitti klassista tanssilavakamaa, itse bongasin lähinnä Ola "vi" Virran levytyksiä: Sinun silmiesi tähden, Itämaista rakkautta, Sua lemmin kuin järjetön mä oisin... Soolot olivat asiaankuuluvan hillittyjä. Hollantilainen, englanniksi spiikkaava, suomea murtaen puhuva (ja laulava) solisti oli bändin valtti; ikivihreitä ei muuten tanssimatta kuuntelisi.

Mä haaveilen usein laulavani milloin milläkin ulkomaankielellä. Ilmeisesti se on mahdollista: täytyy muuttaa ulkomaille, yrittää parhaansa ja kehua uutta kotimaata. Natiivien sympatiat heräävät ja peli on pelattu. Pienemmissä maissa ei tarvitse edes kehua. Toimii.

Kuulemisen arvoinen, mut kaverin kanssa hauskempi.

If...

Helsingin juhlaviikot järjesti tänään 16.8. klo 22 Lasipalatsin aukiolla Kinopiha-ulkoilmanäytöksen elokuvasta If... (1968).

"One man can change the world with a bullet in the right place."

Sää oli juuri sopiva: 15°C ja sumua muistuttava sade, tai toisinpäin. Vihreä tee ja huopa pelastivat paleltumiskuolemalta, katsojia oli muutama kymmen.

If... yllätti todella iloisesti. Se on elokuva englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, nuorista ihmisistä, kasvatuksesta, indoktrinaatiosta ja kapinasta. Establishmentti esitetään sellaisena kuin se on, mutta mitä pidemmälle kapina katsojan mielessä kehittyy, sitä koomisemmassa valossa establishmentti kätyreineen näyttäytyy. Samalla If... on taatusti ensimmäisiä kouluampumiselokuvia.

Laadusta on pakko antaa täydet pisteet; elokuva on kaikin tavoin hyvin tehty ja nuortenkin näyttelijöiden roolisuoritukset ovat mainioita. Ehkä leffa jää kuitenkin jollain tavoin junnaamaan sisäoppilaitoksen elämänmenon kuvaamiseen, vaikka toki sitäkin katsoo mielellään. If... taitaa olla myös Malcom McDowellin (Kellopeliappelsiinin Alex) ensimmäinen elokuva.

IMDB:ssä joku oli kommentoinut elokuvaa seuraavasti: "To get the most out of this film you have to be English, male and a teenager." Se voi tosiaan olla helpoin tie, mutta oikeastaan mitä kauempana tuosta ryhmästä on, sitä enemmän elokuvasta voi onnistuessaan saada irti.

Fanitraileri, joskaan itse elokuva ei ole aivan noin koherentti ja upbeat:

Vertigo

Alfred Hitchcockin Vertigo Orionissa tostaina 14.8. klo 18.45.

Hitchcockin parhaaksikin elokuvaksi mainittu Vertigo jakautuu kolmeen jaksoon, joista toinen alkaa puoli tuntia ja kolmas noin puoli minuuttia ennen elokuvan loppua. Fokus vaihtuu Stewartista Novakiin ja takaisin. Mystiikkaa, mielenterveyttä, mystiikkaa ja uskomattoman kauniisti punottujen jaksojen välissä kylmää vettä kasvoille; lyhyt herätys takaisin todellisuuteen. Tietyllä tapaa viimeisessä kohtauksessa palataan myös ensimmäiseen.

Katsoja vietellään seuraamaan pieniä hulluuteen ja mystiikkaan liittyviä vihjeitä, mutta niiden todellisuuteen viittaava kaksoismerkitys selviääkin vähä vähältä. Jos tämä ei ole psykologista elokuvaa, niin ei mikään. Vertigon voi samalla sanoa olevan ainakin tragedia, elokuva persoonallisuudesta, identiteetistä, rakkaudesta, kaupungista ja naisen alistamisesta.

Varsinkin elokuvan alkupuolelta löytyy muutama uskomattoman nätti kuva, julistematskua. Laadultaan itse filmi taas oli niin huono, että sitä oli vaikea uskoa 1996 restauroiduksi.

Kaiken kaikkiaan melko timanttinen leffa, jonka juonessa pysyy loistavasti mukana, joskin sen eteen on tehtävä juuri sopivasti töitä. You could analyze this flick for the rest of your life - I probably will. Hyvin sanottu.

Alla vielä upea vanhan hyvän ajan traileri:

Cleaning Women Alppipuistossa

Cleaning Women planeetta Clinukselta on saapunut puhdistamaan planeetan! Kolme mustavalkoiseen dragiin sonnustautunutta miestä soitti tänä iltana pyykkilaudoillaan synkkää, avantgardistista avaruusindustrialia Alppipuistossa Oranssin 18-vuotisjuhlissa.

Keikka oli (miltei) ensimmäinen kosketukseni bändiin. Aiemmin on tullut katsottua pätkä Aelitaa, 20-luvun venäläistä kulttiscifileffaa, johon CW on tehnyt musiikkia (tässä kyseinen pätkä). Toimii.

CW hyödyntää musiikkivideoissaan onnistuneesti menneiden aikojen kummaa ja jonkinlaista 2000-luvun ihmisen nostalgista vieraantuneisuuden tunnetta (futuronostalgiaa?) hieman steampunkin tapaan. Olisiko tämä sitten pyykki-industrialia? Emancipation gone wrong!

Äänimaisema vei ilta-auringon valaisemasta Alppipuistosta karuille lakeuksille vailla ilmakehää. Parhaimmillaan bändi oli vetäessään hidastempoisisia, repivän rytmikkäitä hevinostatuksia. CW livenä oli totta tosiaan kokemisen arvoinen, joskin karsimalla joitain tylsiä elementtejä ja lisäämällä jytinää kokemus olisi varmasti ollut vielä täräyttävämpi.

Bändin seuraava keikka tiistaina 19.8. Tavastialla. Suosittelen villiä tanssia!